Olemme esikoisen kanssa jouluihmisiä. Sen silmät loistivat kirkkaammin kilpaa Pohjantähden kanssa, aina kun mainittiin jokin joulu-alkuinen asia. Joulupiparit, joulujuhlat, jouluruoka, joululahjat, joulusauna, joulusukat, joulukalenteri, joulukoristeet. Ai nyt vai? Saaks mä? Mä teen! Voinks mä leipoa pipareita? Koska kuusi haetaan? Enää kolme yötä ja nyt enää kaks. Ja niin edelleen. 

Arvatenkin jouluaattona ei kirjaimellisesti meinannut pysyä housuissaan joulupukkia odotellessa ja lapsenmieli oli kiristyä aikuisiltakin. Onneksi papan onnistui hommata punanuttu hyvään, sopivan aikaiseen kellonaikaan, joten odotus ei ollut ylitsepääsemättömän pitkä.

Jouluihmisissä on samanlainen kahtiajako kuin matkalaukkujen purkajissa. On niitä, joiden laukut on valmiiksi puolillaan kun seuraavana vuonna lähdetään reissuun. Ja niitä, joilla joulukoristeet roikkuvat vielä juhannuksenakin – ja sittenhän niitä onkin ihan turha purkaa. Toisilla taas joulukuusi ei ole koskaan nähnyt loppiaista. Ja matkalaukusta pestään puhtaatkin heti.

Huomasin, että jouluihmisyyden tämäkin puoli on periytynyt esikoiselle. Joulu on parasta ennen. Joulun jälkilämmöt on vähän kuin uudelleen lämmitetty pitsa. Joulu saa hyvin alkaa sieltä lokakuun lopulta, mutta jo aattoiltana hampaita pestessä, hän oli siirtynyt elämässä eteenpäin. Tai noh, ensi jouluun ja niihin toiveisiin – tai siis toiveeseen. (Ensi jouluna hän ei kuulemma toivo muuta kuin omaa pädiä.) Mutta joka tapauksessa, jouluaatokset olivat ja menivät jo. 

Kai piparkakkutalon saa NYT syödä? 

Reissusta tullessa en voi levätä ennen kuin olen purkanut laukut ja laittanut pyykkikoneen laulamaan.  Jos kuusi ei olisi tullut meille tänä vuonna vasta aattona, olisin jo varmaan purkamassa sitä pois, mutta olkoot nyt uuteenvuoteen asti. Onhan se kaunis. Meidän perheen ensimmäinen kasvatettu kuusi, kun papan metsästä on kaikki edes välttävästi joulukuusen näköiset jo vuosien saatossa kaadettu pois. Vaikka parin vuoden ajan olikin yksi joulun ohjelmanumeroista kun joulun alla kuusimyyjänä toiminut veljeni saapui joulunviettoon ja näki kuusen. Tai siis "kuusen."

Syksy lasten kanssa on ollut aika raskas. Aika on mennyt nopeasti, mutta päivät ovat olleet työntäyteiset ja ilmapiiri paikoin todella kireä. Ja muun muassa kiitollisuuden tematiikka on noussut paljon esille. Esikoiselle erityisesti koulun aloitus ja kaksi pikkuveljeä viemässä huomiota, on ollut hämmentävää ja varmasti uuvuttavaakin. Tänään aamupalapöydässä (kello kymmenen) kun kysyin onko kiva olla lomalla, niin hän vastasi, että: 

On kivaa, kun en ole niin väsynyt. 

Voi isoa pientä. 

Ehkä juuri siksi tunsin niin ylitsevuotavan pakahduttavaa rakkautta ja onnea kun lapset, joita tuntui syksyn mittaa olevan täysin mahdoton miellyttää millään tasolla – olivat niin silmin nähden iloisia ja kiitollisia lahjoistaan. Keskimmäinen kun oli tonttinsa hoitanut ja avannut lahjat, löysin pöydän alta yhden avaamattoman ja ojensin hänelle, hän tokaisi kirkkaalla, mutta sydäntälämmittävän pehmeällä äänellään: 

"Oi. Kiitos äiti."

Vaikkei siinä lahjojen ja paperiroskan määrässä ehkä (taaskaan) ollut järkeä, niin tuli tunne siitä, että tässä kaikessa muussa kuitenkin on.