Nyt kun sain sut tänne, niin myönnän heti, ettei mulla ole käryäkään onko tämä sen helpompi kuin mikään muukaan saaristolaisleipä. Mutta helppo se joka tapauksessa on! Tämä on meidän lasten suosikkileipä ja muutenkin todella tykätty resepti. Leivoin näitä itse jopa toistakymmentä meidän häihin leiväksi.

En osaa oikein päättää kuuluuko saaristolaisleipä erityisesti kesään vai joulunaikaan. Mutta ne molemmat ajat me syömme tätä lähes kyllästymiseen asti, jolloin on varaa pitääkin tästä herkusta pari välikuukautta.


Saaristolaisleivän valmistus ei ole erityisen työläs, mutta suhteellisen hidas prosessi kuitenkin nostatuksineen ja pitkine paistoaikoineen. Mutta se hyvä puoli tuossa pitkässä nostatusajassa on, että se on jo niin pitkä, että ehtii käydä välissä vaikka kaupungilla asioilla. Viimeksi hain Kauppakassi-palvelusta ruokatavarat ja kävin postissa.

En ole muita leipäohjeita edes kokeillut kun tällä tulee niin ihanan pehmeitä ja makeita limppuja. Kokeilin tehdä myös kuivahiivasta (2,5 pss) ja hyvin onnistui, vaikka tämän alkuperäisessä (äidiltäni saadusta) lukeekin tuorehiivaa. Tästä ohjeesta tulee kolme leipää.


Saaristolaisleipä

1l Piimää
50-75g Hiivaa
2tl Suolaa
3dl Siirappia
3dl Olutmaltaita
3dl Ruisjauhoja
3dl Kauraleseitä
3dl Sämpyläjauhoja
Loput vehnäjauhoja (n. 3dl)

+ Siirappia (n. 1rkl) ja vettä (n. 2rkl)

Lämmitä piimä kädenlämpöiseksi ja lisää joukkoon hiiva. Lisää joukkoon muut aineet. Taikinan tulee olla aika tymäkkää, mutta oma kriteerini on, että onnistun sitä kuitenkin joten kuten sekoittamaan puukauhalla. Voitele vuoat ja jaa taikina vuokiin. Anna kohota 1h 45 min. Voitele varovasti ja ohuelti siirappivedellä. Paista 145 asteessa, 1h 45 min. Leipä on kypsä jos leivän pohjaa koputtaessa se on hieman kumea. Voitele vielä siirappivedellä ja anna jäähtyä liinan alla.



Aivan parasta heti tuoreeltaan, mutta maku vain voimistuu yön tai parin yli jääkaapissa. Eikä pakkanenkaan saa leipää pilalle. Meillä menee kolme leipää aina niin, että yksi syödään tuoreeltaan, yksi parina seuraavana päivänä ja yksi vain jää pakkaseen. Saaristolaisleipä valmistuu hitaasti, mutta on sitäkin suussa sulavampi.

Astelin ensimmäistä kertaa äitini saattelemana koulun portille. Tai no, eihän siinä mitään porttia ollut, mutta pihalle. Varsinaisia muistikuvia päivästä ei ole, mutta muistan silti sen jännityksen vieläkin. En oikein tiedä mikä siinä eniten jännitti. Lähestulkoon kaikki luokkakaveritkin olivat pienellä kylällä jo kerhosta tuttuja.

Paremmin muistiin on jäänyt koulutaksikyydit. Tai oikeastaan ne taksiin kiiruhtamiset. Jos mulla olis slogan, sen pitäisi olla varmaan:
"Viime tippaan, jo vuodesta -94." (Note to self, jos perustat joskus viinimerkin älä käytä tätä.)

Minulla oli kuitenkin aina muutama minuutti armon aikaakin kun taksi nouti seuraavan tien päästä, naapurin tytöt, minun ikäiseni kaksoset – ja kääntyi samaan suuntaan takaisin. Jos en vieläkään ollut ajallani tienhaarassa, taksikuski ajoi tarvittaessa pihaan asti (ja näin hän teki kyllä kaikille, jotka eivät taksilenkillä tienhaaraan ehtineet).

Ensimmäiseltä luokalta muistan musikaalisen opettajan ja aamu alkoikin aina laululla, pitkään osasin laulun ulkoa, mutta nyt olen sen kokonaan unohtanut. Ehkä parhaiten ensimmäiseltä luokalta muistan kuitenkin sen turhautumisen äidienkielentunnilla kun osasi jo lukea, mutta piti muiden takia tavata. Ja silloinhan sitä vasta oikein tee-aa-TA-vee-aa-tee-VAT-tee-ii-ii-än-TIIN.

Alkuluokilla lempiaineitani olivat matematiikka, käsityöt ja musiikki, joista jälkimmäisin ei ole mitenkään seurannut myöhemmin perässä. Soittelinhan joskus muskarissa nokkahuilua, mutta siitäkin muistan vain sen opettajan valituksen, kun soittimeni ei eräällä tunnilla sitten mystisesti soinutkaan. Olin puhaltanut sinne jauhelihaa. Ihme tyyppi, kun siitä nokkiinsa otti. Ihan itse sitten opettelin myöhemmin sen radion päälle laittamaan.

Laittamisesta tuli muuten mieleeni, että oppiihan siellä koulussa kaikenlaista muutakin. Ja tästä syystä se koulun aloitus varmaan niin vanhempia jännittääkin. Se vanhemman rooli yleissuodattimena vähenee valtavasti. Tämä taitaa olla kylläkin jo toisen luokan muisto, ihan sen kaikissa merkityksissä. Opettajarouvamme, harras ja vanhoillinen ortodoksi, oli tarkka sanoistaan. Se on panna, eikä laittaa, eikä varsinkaan pistää kirjat reppuun. Luokan pojat olivat tässä asiassa jo hyvinkin valveutuneita. Ja niitä kirjojahan sitten, noh, laittamalla laitettiin sinne reppuun. Sellaista lantionliikettä tuskin on pojilta sen koommin nähty.

Huomenna se sitten alkaa, ja tsemppaan itseäni, että ihan normaali minusta (ja luokkatovereistakin) tuli kaikesta huolimatta. Enkä oikein edes tiedä mitä kaikkea tässä alkaa, mutta joka tapauksessa yksi tärkeä ja iso ovi avautuu huomenna. Taidan laittaa kaiken keskittymiseni siihen kirjojen kontaktointiin, niin ehkä tämä ei ole sitten yhtään niin paha. Eihän?


Kertokaas tekin teidän varhaisimpia koulumuistoja? Onko yhtä ruusuisia?

Jos jotain, niin sitä en muistanut, että äitiys ja etenkin pienen vauvan läsnäolo perheessä on yhtä tunteiden vuoristorataa. Milloin olet rättiväsynyt ja milloin pirteä peipponen, vaikka yöllisiä herätyksiä riittäisi joka sormelle. Yhtenä hetkenä naurat makeasti tai toisena itket vuolaasti, etkä aina edes tiedä mille. Kaikkien näiden ympärillä tuntuu pyörivän silti onnellisuuden karuselli.

Vanhemmuus on niin hullunkurista. Mitä enemmän se ottaa, sitä enemmän saat. Kaiholla muistelen sitä kun perheemme vielä tiivis kolmen kombo, me ja esikoinen. Samaan aikaan olen niin onnellinen noista kolmesta. Esikoisesta, joka on iloinen, tarkka, pohtiva ja empaattinen ja jonka juttuihin tulee syvennyttyä liian harvoin. (Paitsi tänään saunassa se iskostui minuun taas uudelleen, niin fiksu.) Ja valloittava keskimmäinen, superhauska luonnonlapsi, peloton ja kaikinpuolin ihana poika. Poika, jollaista en olisi voinut unelmissani edes kuvitella. Sekä suloinen kuopuksemme, rauhallinen ja helppo vauva. Päivä päivältä enemmän oma persoonansa, jota saamme oppia tuntemaan.

Meillä on muutenkin sellainen kulttuuri, ettei sitä saisi sanoa ääneen. Että on onnellinen tai neutraalimmin ilmaistuna (kuten tapoihin kuuluu) edes tyytyväinen omaan elämään tai tilanteeseensa. Miten ihmeessä? Kyllä nyt jonkun asian on oltava huonosti? Vähän kuuluisikin kärsiä, mitä elämää se muuten on.

Ja jos ei nyt, niin kohta on kuitenkin joku sen onnen vie. Onni on kuin sähköpyörä. Tai ainakin toisten mielestä. Jos ajat sähköpyörällä joku kommentoi kuitenkin, ettei sitä edes oikeaksi pyöräilyksi voi sanoa kun sähkömoottori avustaa. Vaikka itse olisi tullut juuri autolla, lyhyemmän matkan.

En tiedä mikä on minut herkistänyt. Ehkä hulluakin sanoa, mutta olen tänä vuonna ollut enemmän läsnä lapsille, perheelle ja itselleni kuin koskaan aiemmin. Aiemmin on ollut aina joku kiire jonnekin tulevaisuuteen. Suunnitella, yrittää ja suunnitella yrittämistä. Opiskella. Mikä minusta tulisi isona. Etsiä asuntoa, ostaa ja myydä. Tiedättehän. Pitäisi ja sitten kun.

Sekin aika varmasti koittaa taas, nyt nautin tästä hetkestä, jolloin voin antaa kaikkeni. Viimeistään siinä kohdassa huomasin tunteideni olevan pinnassa kun keskimmäinen pyysi laulamaan iltalaulun.
"Äiti laulaa." 

Silitin taaperoni vaaleita kiharoita ja hänen tapittaessa suurilla silmillään onnesta soikeana suoraan sieluuni, en päässyt Sinisen unen ensimmäistä säkeistöä loppuun, kun tunsin ääneni pettävän ja kyyneleiden valuvan pitkin poskia.
"Äiti ikkee."

Itken useinkin, väsymyksestä, surusta, vihasta ja pettymyksestä, mutta iloon ja onneen olen tähän asti reagoinut lähinnä nauramalla.

Näistä hetkistä tulee minulle rakkaita silloin kun -hetkiä.

Mikä on Breden Kids?