featured

Kuorintavoide keittiöstä

syyskuuta 24, 2016

En tiedä onko kyseessä twentysomething-iho vai ihan vain tämä syksy ja runsaat lämpötilavaihtelut – vai jokin yhteisvaikutus, mutta ihoni kuoriutuu pois. Jo lähes itsestään, ilman sitä kuorintaakin.

Yleensä ihoni ei tarvitse paljonkaan huoltoa, mutta ehkä pikkuhiljaa pitäisi kiinnittää huomiota myös siihen puoleen, jotta pysyisi hyvässä kunnossa jatkossakin. 

Viikko sitten huomasin, että iho on kovaa vauhtia uusiutumassa. Muistin kuulleeni, että sokeria voisi käyttää ihon kuorinnassa. En lähtenyt kesken suihkun googlettamaan, että mitenkäs se homma toimii, joten huusin vain oven raosta, että "Kulta, toisitko mulle vähän sokeria lasissa".

(Kröhöm. No okei, oikeasti se meni kai jotenkin näin:
- TUO SOKERIA!
- Mitä?
- TUO. MULLE. SOKERIA!)

Ja toi se. Vesilasissa, jossa oli myös vettä!

Ööö, siis ei...ku ihan vaan sokeria. Kuivana. (Ei sillä tavalla auennut idea kun suihkussa kuitenkin olin.)



Sain lopulta sitä sokeria (onneksi meillä ei ole sokeripaloja) ja mietin, että hinkataanko tämä nyt vain suoraan iholle. Kuulostaa aika rapsakalta. Näppäränä yhdistin suihkusaippuaa ja sokeria. En edelleenkään tiedä miten se olisi pitänyt tehdä, mutta ei ollut kova suksee. Iho hilseili suihkun jälkeen vain entistä enemmän.

Pari päivää myöhemmin törmäsin netissä kahvinporojen ja kookosöljyn yhdistelmään. Olin kuullut myös kahvinporoista aiemmin (siis kuorintakäytössä), tähän on tutustuttava tarkemmin. Kuulosti paitsi älyttömän herkulliselta, myös toimivalta idealta yhdistää porot öljyyn. Nyt luin jutun tarkkaan ja koin ahaa-elämyksen. Käytettyjä kahvinporoja! Huh. Ilman sitä artikkelia olisin todellakin hangannut kuivilla poroilla.


Innostuin ajatuksesta vielä enemmän. Jatkokäyttöä poroille, jotka menisivät muuten roskiin. Valmistin tökötin, noin suhteessa fifty-fifty. Pari ruokalusikallista kumpaakin, poroja ja huoneenlämpöistä kookosöljyä. Taivaallinen tuoksu ja koostumus. Hieroin tahnan iholle pyörivin liikkein. Kookosöljyn ansiosta porojen pesu iholta vaati hieman kärsivällisyyttä. Suihkutila näyttää tämän jälkeen kuin Moccamaster olisi oksentanut sinne, mutta kuivasta ihosta ei ole jälkeäkään!

Iholle jäi lempeä kahvin ja kookoksen tuoksu, eikä iho ole tuntunut niin sileältä ja pehmeältä pitkiin aikoihin. Ehkä viimeksi vauvana. Suosittelen.

(Ja halpaa ku saippua!)

lapset

Kun lapsi ei syö

syyskuuta 22, 2016

Viskaan lattialle -vaihe. Päristysvaihe. Syön ilman käsiä -vaihe. Syljen kaiken pois -vaihe. Proteiinivaihe. Ahmin kaiken kerralla -vaihe. Makaronivaihe. Syön vain äidin lautaselta -vaihe. Kuulostaako tutulta? Tässä postaussarjassa seuraillaan meidän vaiheilijaa.

Heti alkuun iloluontoinen ilmoitus. Syömälakko on ohi! Mutta ongelma ei suinkaan ole vielä ratkennut. On tietysti kiva, että pahin stressi on ohi. Tiedänpähän ainakin, että ihan pelkällä pyhällä hengellä tuo taapero ei elä, vaan saa murua rinnan alle. Nimenomaan niitä muruja, mutta se on jo meille jo paljon.

Lähtötilanne oli se, että kuopus alkoi maistella soseita 5 kuukauden iässä. Puolivuotiaana sai käsiinsä ensimmäiset maissinaksut, jonka jälkeen aloin hiljalleen yhdistellä sormiruokaa ja soseita. Ystävän vinkistä löysin Simppeli Sormiruokakeittiö -blogin, josta löytyy nimensä mukaisesti simppeleitä reseptejä. Vähän myöhemmin liityin myös blogin facebook-ryhmään, joka tarjoaa vertaistukea vauvojen ja taaperoiden seka- ja sormiruokailuun. Ryhmässä huomasin, että lapsille tulee muiden vaiheiden lisäksi myös erilaisia syömiseen liittyviä vaiheita. Ne voivat kestää pidempiä aikoja tai vaihtua seuraavaan ennen kuin ehdit sanoa "mikromunakas".



Sormiruoka?

Sormiruokailusta löytyy internetsistä paljon tietoa. Palstatila loppuisi tässä kesken, mutta lyhyesti kerrottuna sormiruokailu on lapsentahtista siirtymistä kiinteisiin ruokiin (eng. baby-led weaning = lapsentahtinen vieroitus). Perusperiaate on oikeastaan päinvastainen kuin soseissa. Ensin isoja paloja, joita vauva maistelee ja imeskelee ja taitojen kehittyessä palaset pienenevät. Kun soseissa taas mennään sileästä karkeampaan suutuntumaan. Taaperoikäisellä sana "sormiruokailu" ei välttämättä enää tarkoita vain sormin syömistä vaan sitä, että hän syö itse ruokailuvälinein. Sormiruokailussa lähtökohtana on se, että aikuinen määrää ruoan laadun ja lapsi määrän.

Mikä hommassa sitten hiertää?

Noin vuoden ikään asti systeemi toimi hyvin. Lempiruokia olivat niin lohkoperunat kuin kasvissosekin. Puuro upposi hyvin aamuisin ja iltaisin, syötettynä. Pikkuhiljaa lautaselta alkoi kelvata enää vain tietyt ruoka-aineet – ja pian alas ei mennyt enää kuin leipää, leipää, makaronia ja leipää. Ja tietysti maitoa.

Lusikat ja lautaset lentelivät, ruokaa oli (ja on) välillä lattiasta kattoon. Tosin tuo vieläkin katosta roikkuva puuroklöntti on minun tekosiani. Kerran kiireessä pudotin puurolautasen lattialle. Seinät ja lattiat hinkkasin siitä ihanasta liisteristä, myöhemmin huomasin, että sitä löytyi katosta asti. Löytyy edelleen.

Aloimme harjoitella syömistä lusikalla, se auttoi hetkeksi. Sitten haarukalla, ja taas löytyi uusi innostus. Hetkeksi. Sitten otimme syöttötuolista baby setin pois ja juniorituolin vapaus toi taas pienen valonpilkahduksen syömiseen. Turhautumista. Tuskastumista. Itkua. Molemmilla. Periaatteista luopumista. No syö sitten taas ranskalaisia, kunhan syöt. Syö sitten sylissä, kunhan syöt. Syö sitten siinä keittiönpöydällä, pääasia, että syöt.

Pitkään kelpasi vain muutamat hiilarin lähteet. Sitten tuli proteiinivaihe. Jauheliha ja raejuusto. Yhteensä neljä kuukautta pienenpieniä linnunpojan annoksia. Useimmiten ei mitään kuin tietysti raivareita kun on nälkä, mutta ei halua syödä. Tällä hetkellä jos planeetat ovat kohdillaan, kelpaa suurin osa ruoka-aineista. Määristä on edelleen vaikea ottaa selkoa kun ruoka löytyy aina jossain kohtaa pöydältä, tuolilta ja lattialta. Syömisen ei kuulu olla aina taistelua, jossa aseina ovat haarukka ja veitsi, ja kilpenä pöytätabletti. Vaikka väistämättä se välillä lasten kanssa on myös sitä sitäkin.



Mitä nyt?

Meidän omassa iloisessa "syön itse" -projektissa tavoitteena on tehdä syömisestä mukavaa. Ei pakkopullaa. Vaikka se pulla kyllä kelpaisi pakottamattakin. Toivoisin, että taapero istuisi ruokapöytään mielellään eikä houkuttelun ja temppujen varjolla. Hän osaa jo hienosti syödä itse, mutta tuntuu kuin pöydässä istuisi joku näkymätön mörkö, jonka hän näkee, mutta minä en. Vai olenko se minä?

Olen yrittänyt olla rento, mutta lopulta iski huoli. Olen lukenut ihanan Marjutin luotsaamasta ryhmästä hyviä vinkkejä ruokailuhetkien parantamiseksi. Monia on jo kokeiltukin, mutta nyt ne ovat testissä vielä uudelleen. Ensimmäisinä työn alla ovat maidonjuonnin vähentäminen ja yhdessä syöminen eli mallioppiminen. Koska ruokailusta tuli hankalasti hallittava tilanne, en halunnut syödä samaan aikaan ja toisaalta myös toisinaan auttoi kun annoin syödä ja touhuta pöydässä rauhassa samalla kun itse puuhailin keittiössä. Mutta tällöin en ehdi estämään lentäviä lautasia. Usein söin vielä eri ruokaa. Nyt kun olen syönyt samaa ruokaa, samaan aikaan. Niin hetken leipää mutusteltuaan yleensä ainakin maistaa ruokaa.

Erävoitto!

ajatuksia

Viime tipan naisia

syyskuuta 21, 2016

...ehkä huonoin otsikko ikinä, mutta guilty as charged. Mä olen aina myöhässä. Aina. Yritän olla ajoissa, mutta se onnistuu liian harvoin. Jos iltalehtiin on uskominen niin myöhästyminen on joka toinen viikko hyve – ja joka toinen viikko pahe. Aina ärsyttää kun lukee jonkun ei-myöhästelijän kommentin myöhästelyn tarkoittavan, ettei kunnioita toisia. No ei muuten pidä paikkaansa. Myöhästelyn juurisyy ei ole negatiivinen vaan positiivinen. Optimistinen suorastaan.

Minä ehdin kyllä!

Joskus ajattelin, että se on mun ominaisuus. Kiveen hakattu. Kirkossa kuulutettu. Sitten tuli EI! En suostu, voin opetella siitä pois. Jos joskus satunkin olemaan ajoissa, olen sitten todella ajoissa. Silloin kyseessä on yleensä jokin uusi paikka. Sitten stressaan olenko oikeassa paikassa. Miksi täällä ei ole ketään muita? Jos mä olenkin väärässä paikassa ja myöhästynkö nyt siksi, että olin liian ajoissa?

Ennen toista lasta ajattelin, että sitten viimeistään on opeteltava ennakoimaan kunnolla. Paskat. Tuli vain toinen 10 minuuttia lisää. (Akateeminen vartti + optimistinen 10 min = 25min.)

Aina lähtiessä muistan viimeiseksi, että piti ottaa jotain evästäkin. Ja vesipullot. Ja sitten se kakan haju ulko-ovella. Vaipanvaihto. Autossa muistan, että tutti unohtui. Matkaan lähdettyä esikoinen sanoo takapenkiltä "Äiti, mul ei oo toistaa kenkää!"

MITÄVV...?!

***

Tänään oli eskarissa kuvauspäivä. Valitsin kuvausajaksi myöhäisen ajan, että kuopus olisi pirteänä ja (tilanne huomioon ottaen mahdollisimman) hyvin syöneenä kuvauksessa. Varsinaisestihan lasten kuvaukseen ei voi valmistautua etukäteen kovin hyvin, koska pitää syödä vasta vähän ennen ja pukea puhtaat vaatteet kolme ja puoli sekuntia ennen h-hetkiä.

Mutta siitä huolimatta me olimme ajoissa! Rasti seinään. Oli vähän tosi pakko, sillä viiden minuutin pituisesta kuvausajasta ei ole montaa minuuttia varaa myöhästyä.

Mutta se mitä olisi voinut tehdä hyvissä ajoin, on esimerkiksi kuvausvaatteiden peseminen.

Muistin:
5h ennen kuvausta
Ai niin poikien housut piti pestä!

3h ennen kuvausta
Ei hitto, nää on märät. (No shit Sherlocki-mutsi!)

Onneksi tänään oli aurinkoinen päivä ja housut kuivuivat lähes kokonaan tuossa ajassa. Mitä nyt klassisesti viime tipassa föönailin housuntaskuja kuiviksi.

Mission accomplished, ja vieläpä kuivin nahoin (ja housuin).


featured

Taaperon mustikkamuffinit

syyskuuta 18, 2016


Kuopuksen kanssa alkoi "syön itse" -projekti. Olen kokeillut tarjota Simppeli sormiruokakeittiö -blogin ohjeilla erilaisia ruokia. Kun tavallinen kotiruoka ei tehnyt enää ollenkaan kauppaansa, joten oli mietittävä muita vaihtoehtoja. Vaikkakin tavallisia ja ah niin ihanan simppeleitä ovat nämäkin ohjeet. Yksi näistä oli kahta reseptiä (tätä ja tätä) yhdistämällä syntyneet muffinit, jotka maistuivat hyvin aikuisellekin.

Taaperon mustikkamuffinit

2 ylikypsää banaania
1 makea omena
(soseuta)

2 rkl rypsiöljyä
4 dl kaurahiutaleita
1,5 tl leivinjauhetta
1 muna
(sekoita hyvin banaani-omenasoseeseen)

n. 1 dl mustikoita

Jaa taikina silikoniseen muffinivuokaan (irtoavat tästä kypsänä helposti), painele sopiva määrä mustikoita taikinaan (laitoin mustikat jäisenä ja odotin hetken ennen paistamista, että sulavat hieman). Paista uunissa 200 asteessa noin 10-15 min. 



taapero

Taas vain vaihe

syyskuuta 10, 2016


Kuopuksen kanssa on rämmitty koko kesä läpi syömisongelmien. Lasten kanssa tulee näitä vaiheita, mutta tämä vaihe on kestänyt jo liian pitkään. Ja pahenee vain. Ei saisi antaa sille liikaa huomioarvoa, lapsi aistii stressin. Mutta näin tämä ei voi jatkua. Kaikenlaiset nestemäiset kuten maito, (pussi)smoothiet ja joskus Yosa-kaurajugurtti kelpaavat mutisematta. Ravitseva ruokavalio kaipaisi kuitenkin vähän jotain muutakin. 

Viime viikolla koimme pari ilon hetkeä kun kokkaaminen tuotti tulosta ja sain Ropposelle uppoamaan bataattipihvejä, mutta bataattivohvelit vasta räjäyttivät pankin kun lapsi söi muutaman palasen ja ojensi lautasta äidille ja huusi "anna!" Siinä ihan sydän suli kilpaa vohveliraudassa tirisevän rasvan kanssa. 

Minulla on sellainen viha-rakkaussuhde ruoanlaittoon. Viime viikkoina on lipsunut enemmän sinne vihan puolelle kun jokaisen ruokailun päätteeksi...tai siis heti aluksi, ruoka on pitkin seiniä ja lattioita. 

Kuulemma yksi tärkeä neuvo näiden nirppijöiden kanssa on, ettei siihen ruokailuun saisi kiinnittää liikaa huomiota. Tuo taaperohan ei tätä blogia (tietääkseni) lue, niin hän ei nyt sillä tavalla tiedä, että siitä syömisestä tehtiin juuri the juttu. Uskon, että tässä toimivat parhaiten kiristys...ei vaan päättäväisyys, johdonmukaisuus, monipuolisuus ja tähdet helvetin hyvissä asemissa.

Olen saanut hyviä vinkkejä, joita lähden vielä kerran kokeilemaan. Mikäli vielä johdonmukaisesti toteutetut kotikonstit eivät tuota tulosta, pitkittyneen nirsoilun vuoksi pitänee sulkea pois myös mahdolliset terveydelliset seikat, kuten allergiat ja refluksi. Mutta koska syöminen on kuitenkin vielä noin vuoden ikäisenä sujunu hyvin – puoliksi sormiruokaillen ja puoliksi syötettynä, niin en vielä epäile näitä vaihtoehtoja, mutta hyvä pitää mielessä.

ajatuksia

Some-ajan kasvatit

syyskuuta 07, 2016

Tapahtui vuonna 1866
”Siellä se meidän Johan Gustav taas vain makaa aitassa pahnojen päällä lukemassa. En ymmärrä näitä nykynuorten kotkotuksia ollenkaan. Mitä tuommoisestakin tulee? Laiska siitä tulee, sen minä sanon. Lehmät ruokkimatta ja heinätkin jää peltoon.”

Tapahtui vuonna 1966
”Hankittiin sitten se näköradio kun meidän Seija ja Seppo olivat sitä mieltä, että se on sitä nykyaikaa. Hmph. Hyvin on ennenkin uutiset radiosta kuunneltu. Porukalla siinä istuttu. Siellä ne nytkin istuvat olohuoneessa tuijottamassa jotain elävää kuvaa, eivät edes tervehtineet. Lukisivat vaikka mieluummin.”

Ja vuonna 2016 
”Siellä ne naapurin Ella ja Eelis vaan tuijottavat padien ruutuja ja pelasivat niitä pelejänsä. Vanhempien huomiota ne kaipaisivat eikä muuta. Nykyajan lapset ovat ihan ruutujen orjia, kuin hypnoosissa olisivat. Ennen riitti se puoli tuntia Pikku Kakkosta ja sitten lähdettiin ulos leikkimään. Puhetaitokin tuossa surkastuu.”


Leikki sikseen, vaikka ihan oikeasti historia osoittaakin, että nämä muutokset median kentällä herättävät aina meissä aikuisissa keskustelua. Ja hyvä niin. Luonnoksista löytyi viime syksyinen kirjoitus raflaavalla otsikolla ”some-pakolaiset”. Vanhemmat pakenevat arkea sinne infoähkyyn. Tosi nasevaa klikkiotsikointia. Kirjoitin ajatuksia sen alle kun tämä sama aihe oli tapetilla vuosi sitten. Oma median käyttöni onkin taas hivenen muuttunut. Vuosi sitten käytin esimerkiksi imetyshetkiä omina somehetkinäni ja nyt taas esikoisen eskari ja kuopuksen päikkärit usein mahdollistavat päivään pienen oman hetken. Yllättävän usein kuitenkin huomaan käyttäväni sen kotitöihin. Paitsi tänään. Kun otin tämän luonnoksen uudelleenkäsittelyyn.

Viime syksynä puheterapeutti kertoi Ylelle lasten puheongelmien lisääntyneen vanhempien liiallisen somen käytön takia. Tämän viikon maanantaina hesari julkaisi opettajan mielipidekirjoituksen. Kirjoitus herätti keskustelua varmasti osaltaan, koska esimerkit oli kirjoitettu aika dramaattiseen sävyyn, mutta toisaalta ehkä myös siksi, että se koskettaa meitä vanhempia joka päivä. Kirjoituksessa tuntematon äiti antoi junassa (arviolta) 2-vuotiaan käyttää padia. Laitetta, joka imi lapsen elämänvoimat sillä aikaa kun äiti oli keskittynyt omaan älypuhelimeensa. 

Tunsinko piston sydämessäni kun luin nämä? Kyllä. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa? Ei aivan. On niitä päiviä kun puhelin on suorastaan liimattu kiinni käteen. Tsekkaan somen, luen sähköposteja, vastaan niihin, googletan reseptejä tai etsin pojalle harrastusmahdollisuuksia, luen ammatillisesti kiinnostavia artikkeleita ja yritän siten pysyä kelkassaKatselen vlogeja pyykkien laiton lomassa, whatsappailen ystävien kanssa, päivitän somekanavia, kirjoitan ylös ideoita blogiteksteihin, etsin lapsille vaatteita fb-kirppiksiltä, luen tviittejä, katson vaikkapa loppuviikon sään tai tarkistan onko cashewpähkinä oikeasti pähkinä tai tomaatti hedelmä. (Ei ole pähkinä. On hedelmä.) Pyrin tietoisesti kehittämään omaa somen käyttöäni. Mutta kukapa meistä ei sitä kädenjatketta esille kaivaisi sopivan hetken koittaessa.

Lähtökohtaisesti ilmiö ei ole älypuhelimen vika. Jos vanhempi ei ole kiinnostunut viettämään lapsen kanssa aikaa, siihen keksitään kyllä keinot ilman älylaitteitakin. Tabletti lapselle ja puhelin itselle, on silti aivan liian helppo keino siihen. Harmi vain, että tällaisen ongelman havaitseminen vain on yhtä vaikeaa kuin minkä tahansa muunkin laiminlyönnin – lähipiirissäkin. Onko lähes sama asia vetää johtopäätös junassa pelaavan lapsen ja äidin huonosta kiintymyssuhteesta kuin vaikka kaupassa raivoavalle lapselle malttinsa menettäneen äidin tuomitseminen  hirviöksi? Ei siitä mitään äitipalkintoja jaeta, mutta aina ei vain jaksa.


Tätä aihetta sivuttiin myös Kasvatuspuntari-kampanjassa, johon Siskonpeti-sarjan tekijät ovat tehneet loistavia (sellaisia sopivan kirpaisevia) videoita. Asiasta saa ja ennen kaikkea pitää puhua, mutta ei ole mitään syytä lähteä tuomitsemaan jokaista puiston reunalla ”somettavaa” vanhempaa huonoksi kasvattajaksi. On todennäköisempää, että tuo vanhempi käyttää puistohetken omana lepohetkenään somea selaten kun muutoin antaa itsestään sen 110% – tai jopa siitä huolimatta, että se on se päivän ainoa rentoutumishetki, vanhempi käyttääkin sen opiskeluun tai työntekoon.

Mutta jos älylaitteet saavat liikaa otetteeseensa, siihen pitää ottaa etäisyyttä. Eri tutkimusten* mukaan älypuhelin avataan 100-150 kertaa päivässä. Omaa älylaitteiden käyttöä on syytä tarkastella kriittisesti. On monia sovelluksia, joilla voit mitata ja tutkia omaa puhelimen käyttöäsi. 

Lapsella ei ole riittävää itsesäätelykykyä. Vanhemman tulee huolehtia paitsi lapsen ruutuajasta, myös oman mediatulvan rajoittamisesta. Moni vanhempi laittaa kyllä lapselta tabletin jäähylle liikakäytön vuoksi, samalla kun ei pysty itse laskemaan puhelinta hetkeksi pöydälle. Älypuhelin mahdollistaa vanhemmalle sen, että on paikalla, mutta ei välttämättä läsnä. Jatkuva somevirta on koukuttavaa.

Digitaalinen maailma on (paitsi koukuttava) myös kiehtova. Emmekä ole sitä myöskään lapsilta (tai tähän mennessä lähinnä esikoiselta) kieltäneet. Se ei kuitenkaan ole sama aika kuin olla rajoittamatta sitä. Mediakasvatus (ja viriketulvan hallinta) on sitä kuuluisaa nykyaikaa. Tiesitkö, että tänä syksynä pienten koululaisten opintosuunnitelmaan on lisätty myös ohjelmointi?

Somessa tulee päivittäin vastaan ikäviä asioita, mutta paljon myös hauskoja juttuja, joille hymähtelen. 

Mutta kyllä ne päivän parhaimmat naurut tulevat aina ruudun tällä puolen. 


***
Lisätietoa: 
Miten hallita viriketulvaa? (Sydänliiton Neuvokas perhe -sivusto)
Koodi2016  (Ohjelmointi OPS:ssa)
Kasvatuspuntari (Ensi- ja turvakotien liiton vinkit kasvatukseen)
Lähtiömutsi (Hanne Valtarin kirjoitus älylaitteiden käytöstä)
*lähteitä: Internet trends 2013 ja MikroBitissä 2016
Sovelluksia puhelimen käytön mittaamiseen

höpöt

Behind the sosekeitto

syyskuuta 03, 2016

Lauantain kevennykseksi pientä behind the scenes -matskua. En ehtinyt hakea sen kummempaa syksyistä rekvisiittaa, kun nopeasti ajattelin kuvata bataattikeiton blogiin. Kasvissosekeitosta tulee itselle sellainen vahva syksyfiilis. Pimenevät illat ja kynttilat. Viltti ja sohvannurkka. Hörppäys kuumaa keittoa. Joku rentouttava tv-sarjaa. Mieluiten jotain hömppää. Toivottavasti keittokuvista välittyi hyvä ja rauhallinen fiilis?

"Jos tästä nyt äkkiä vaan otan kivat ruokakuvat."










Pysy nyt tässä, kulta.



Ei, ei, ei pöydälle.


Älä koske siihen.

Älä vedä liinaa.

Ihan hetki vielä.

No niin. Eiiiiiiih!

Kohta saat. 


No äiti ant...tai no, syö lattialta.

Seesteistä syyskuuta!

Luitko jo edellisen postaukseni "Kun äiti ei uskalla"?

ajatuksia

Kun äiti ei uskalla

syyskuuta 01, 2016

Istun autossa, selaan puhelinta. Olemme juuri aiemmin vieneet Isoveljen eskariin. Kurkin ovelle päin, menikö sinne joku muu. En nähnyt ketään. Katson takapenkille ja Pikkuveli heiluu siellä omiaan. Kysyn mennäänkö? No eihän se vastaa kun nauraa vain.

Uskallanko vai ajettaisko sittenkin vain suoraan kotiin?

---

Esikoinen on rohkea ryhmäytyjä. Hän ei paljonkaan jännitä uusia paikkoja tai kohtaamisia. Pienempänä esimerkiksi kaverisynttäreillä hän ei halunnut osallistua kilpailuihin, mutta se koski oikeastaan vain sitä kilpailua – kaikenlaiseen muuhun yhdessä tekemiseen hän kyllä on aina ryhtynyt mielellään, vaikka ei kaikkia tuntisikaan ennestään.

Toistaiseksi en siis ole onnistunut siirtämään omaa traumaani lapselle. En koe olevani ujo tai huono osallistumaan ryhmässä – päinvastoin, mutta uusiin paikkoihin meneminen ensimmäistä kertaa jännittää aivan tolkuttoman paljon. Siis suorastaan naurettavan paljon ollakseni aikuinen. Toisaalta silti mielelläni hakeudun niihin tilanteisiin.

Huomasin, että täällä Liedossa on avoin päiväkoti -toimintaa neljänä päivänä viikossa. Juuri täydellistä tekemistä minulle ja pikkuveljelle aamupäivisin! Mutta hitto, että se kynnys oli korkea. (Se ei näy kuvassa, mut oli se!)

Rohkelikko esikoinen toimii usein hyvänä esiliinana ja "icebrakerina", mutta nythän jouduinkin itse puhemieheksi. Jostain syystä minua ärsyttää tilanteet, joissa näytän siltä, että olen pallo hukassa. Epävarmuus. Ainakin sen näyttäminen.

Tai mikä ehkä vielä ärsyttävämpää, jos en näytäkään siltä ja minun oletetaan tietävän. Sitten pitää ihan itse kertoa, että on ensikertalainen. Että ihan myöntää ettei tiedä.

No okei okei, se kuulosti paljon dramaattisemmalta pääni sisällä. Ainakin silloin maanantaina.

Olishan siihen nyt varmaan voinu vähintään kualla tai jotain.

Still alive!

Muuten, työelämässä tämä on jotenkin ihan eri. Siellä usein kuitenkin tiedetään sun tulosta ja hississäkin voi aina keskustella niistä töistä. Tai Suomessa kun kerran ollaan, niin voi olla ihan luvan kanssa keskustelematta. 


Minulle yhtenä äitimyytin osana on juuri se rohkeus. Minun pitäisi uskaltaa, koska olenhan äiti. Opetan lapsille, että uusia tilanteita ei ole syytä sen enempää jännitellä – ja varmasti siellä uudessa päiväkodissa on mukavaa. (Vaikka itsehän olen ihan shittinä tämän hymyni takana. No niin menehän nyt.)

Näissä tilanteissa toisille se uusiin ihmisiin tutustuminen on raskasta ja kuluttavaa, minä taas pidän siitä, vaikka small talk ei olekaan minulle kaikkein luontevinta. En ole se, joka on ensimmäisenä äänessä, mutta osallistun mielelläni keskusteluun. Hitaasti lämpiävä siis.

Moni lukija saattaa ajatella, että bloggaajat ovat juuri niitä "social butterfly" -tyyppisiä ihmisiä. Ja osa varmasti onkin, mutta itse taas olen huomannut, että useat ovatkin hiljaisempia ja ujompia mitä oli etukäteen ajatellut.

Avoimessa päiväkodissa oli todella mukavaa, menimme heti tiistaina uudelleen ja käymme varmasti jatkossakin. Jää on rikottu. Perhepesän muut äidit olivat mukavia ja vastaanottavaisia. Ei kuppikuntia. Mutta ennen kuin pääsen kunnolla ryhmään kiinni, niin huomaan usein olevani se, jolla oli jotain sanottavaa, mutta joku ehtikin jo puhua päälle. Ja sitten näytän tältä.

Onneksi aina on tämä blogi, kukaan ei keskeyttänyt.

Paitsi yksi kakkavaippainen.

---

Saako äitiä ujostuttaa?

INSTAGRAM | @lindsonja

Uusimmat postaukset